keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Omassa pihassa




Sitä minä olen tässä viime päivinä miettinyt, miten paljon hevosharrastus muuttuu kun elikot ovat omassa pihassa.

Vieraalla pitäessä hevostaan näkee pääsääntöisesti muutaman tunnin, eniten ehkä iltakuuden ja kahdeksan välissä. Tuo oli usein se aika jolloin olin itse päässyt tallille. Viikonloppuisin ajankohta oli usein aikaisempi ja tallilla vietetty aika pitempi, riippuen mitä aktiviteettia milloinkin oli ja oliko perikunta mukana. Eikä päivittäinen tallikäynti ollut mikään itsestäänselvyys, perheessä oli silloin yksi auto, matkatyötä tekevä mies, itsellä 2-vuorotyö ja kahden lapsen kokoinen perikunta. Siinä oli aikamoinen soppa siivilöitäväksi, aina eikä edes joka kerta, ei jäänyt osumia omalle kohdalle.

Nyt on vähän erilaista.
Näen hevoset ensimmäisen kerran heti aamulla kun löntystelen pihan kummituksena pipo silmillä talliin. Nakkaan ensimmäiseksi hevosille porkkanat huuleen ja jatkan samoilla askeleilla viemään kuumaa vettä tarhan paljuun.

Sitten loimitan tai olen loimittamatta (sää), nappaan Oton ja illalla valmiiksi ladatun ikealaisen heinämitan mukaani ulos. Ponimies siirtyy aamiaiskattaukseen vasta koemaistettuaan ensin vesipaljun antimet. Niillä on oikeasti omat rutiininsa. Jos ne olisivat jonkun toisen hoidossa, en esimerkiksi tietäisi, että Ponimies venyttelee takakoipensa, erityisesti oikean joko tallinkäytävällä tai viimeistään tarhanmäessä. En tietäisi miten ja kummalla kankulla Otto nukkuu enkä sitä, että Ponimiehellä on erittäin usein heinänkorsia otsatukassaan. Eivät nuo ole elintärkeitä tietoja, mutta sellaisia hyvänmielen nice to know -juttuja.

Päivän mittaan moikkaan hevosia useamman kerran, aina heiniä viedessäni ja vesipaljua tankatessani tai muuten vaan. Joskus otan kahvimukin ja kävelen tarhaan tai laitumenlaidalle, ihan vaan siitä ilosta, että se on mahdollista.

Usein ne hengailevat tarhan portilla vahtimassa tallinsiivousta ja erityisesti heinäkassien täyttö kiinnostaa niitä suuresti. Kaikkein eniten tietysti kiinnostavat satunnaisesti tarjoillut 'hyvänponinlisät', omenat ja leivänkannikat joita tallitakkini taskuissa on useimmiten. Kysyntä on varma.

Tänään oli poikkeuspäivä sikäli, että Otto pääsi keskellä päivää jumpalle. Koska satula on edelleen reissussa, liikehdintä tapahtui liinanarun jatkona.

Ponimies on aina valmiina seurustelemaan ja tarkkaili aivan tuntumalla tarhansiivousta. Rautaharavalla on muuten todella kätevä haalia p-skamunkit läjään, jäätyneetkin irtoavat ilman ärräpäitä. Nakkelin enimmät tarhan aidan ulkopuolelle, haravoin ne lumien sulettua puuvartisten juurille kevätlannoituksen nimissä.

Yleensä hevoset toimittavat ratsunvirkaansa näin arkena iltapäivällä, alkuillasta, riippuen aivan siitä miten Perikunta asian ehtii ja tahtoo hoitaa. Usein ne jäävät liikunnan jälkeen vielä ulos, saattavat saada lisätupon heinääkin.

Talliin ne tulevat iltapuuroille seitsemän jälkeen. Kevään edistyessä ja valon lisääntyessä ne viettävät säiden salliessa ulkona aina vaan pidemmän ajan. Varsinainen riemu repeää laidunkauden alkaessa. Silloinhan tavoitetila on olla ulkona 24/7, toki sekin riippuu säästä. Eikä sinne peltoon mennä siltä seisomalta kun vähän vihertää, hitaasti ja huolella harjoitellaan, otetaan maistiaisia ja totutellaan vatsa (joka on jo todettu, hiton huonosti suunniteltu) vahvaan vihreään. Keväästä riippuen siirtyvät kokopäivälaitumeen toukokuun viimeiseltä viikolta alkaen, joskus vasta juhannuksesta.

Joskus on parempi olla yö sisällä, toisinaan tulevat talliin huilaamaan päivällä ja menevät yövuoroon.
Jos on hirveä hyttyskausi, ne viihtyvät viileän tallin suojissa päivän paarmaisimmat tunnit ja menevät yöksi ulos.




Iltatallissa molemmat saavat omat puuronsa, Otolla on vähän ruokaisampi kuuri, Ponimiehen eväässä ovat kompensaatioporkkanat.

Yöheinien täydennyksen, vesitankkauksen ja radion sammutuksen jälkeen sammuvat myös tallin valot. Niillä ei ole yövaloa.

Kun niiden seurassa on päivittäin moneen kertaan ja vaihteleviin aikoihin, sokeampikin oppii nopeasti näkemään yhdellä vilkaisulla hevosten mielenliikkeet ja vireystilan. Mitään isompia ongelmia ei ole toistaiseksi päässyt puolisalaa tai puolivahingossa kehkeytymään kun niiden kanssa ollaan niin usein tai ainakin niitä näkee aina halutessaan, siirtyy vain oikean ikkunan eteen ja antaa katseen levätä maiseman antimissa.

Oma harrastaminen on toki muuttunut paljon, ratsastaminen on jäänyt minimiin. Minulle riittää kuitenkin nykyisin tietää ja nähdä se, miltä hevonen tuntuu käsiteltäessä, enää kaikkea ei tarvitse kokeilla satulasta käsin. Kyllä minä vielä aion kampeutua ainakin Ponimiehen kyytiin, sen leveässä selässä on mukava lampsia pellonlaitaa ja kahlata hangessa. Otto on semmoinen rimppakinttu, että treenailkoon ihan sovulla osaavamman kanssa.

Ponimamman osa on sikäli kiva, että kesäiltaisin voin istuksia ratsastuskentän päädyssä A-katsomossa huurteisen viinilasillisen kanssa ja iloita osaavien ihmisten harrastamisen katselusta. Siinä saa kyllä korvauksen aikaisista talviaamuista kun räkä nenään jäätyen hakkaa vesipaljun pintaa rikki tai paikkailee rikkinäistä aitaa syyspimeällä.

Pitääkin panostaa katsomon kalusteisiin ja istutuksiin oikein ajatuksella ja ryhtyä toimenpiteisiin heti lumien ja roudan sulettua.




Yksi juttu on ihan pakko mainita tässä yhteydessä. Pukeutuminen.
Silloin kun hevonen oli ns. ihmisten ilmoilla, tallille piti vasiten sonnustautua. Hommista riippuen piti ahtautua ratsastushousuihin ja muihin kamppeisiin. Nyt pukeutuminen on suotavaa.

Vaikka en ole ikinä ollut sitä sorttia joka katsoo tallihommiin lähtiessään peiliin toista kertaa (syytä olisi), entisessä elämässä katsoin kohteliaaksi tallikavereita kohtaan asetella edes nutturan oikealle kantille päätä. Nykyisin minua voidaan tallipukeutumisen perusteella kutsua pulimummoksi.
Vanha untuvatoppis (vetskari renkkaa), elähtänyt raidallinen pipo (sentään aito Svea), huppari, collegehousut tai muut mukavat ja lämpimät raappahousut, villasukat, toppahanskat tai nahkarukkaset ja pinkit crocsit (aidot!!). Koko tämä komeus höystettynä epämääräisillä puuroroiskeilla ja heinänkorsilla. Kesällä asu astetta kevyempi, pyhäaamuisin pyjama.

On minulla vielä ratsastushousut, kunnollinen toppaliivi, muutamat hyvät ratsastuskengät (saappaat myin) ja muita ns. katu-uskottavia ratsastusvaatteita. Eivät ne ole tätä sesonkia, eivät edes tätä vuosikymmentä mutta näin kotioloissa käyvät hyvin. Jos mahtuvat.

Omassa pihassa on rennompaa.









4 kommenttia:

  1. Tuon saman olisin voinut kirjoittaa silloin, kun itsellä oli ponit omassa tallissa! Samat highlightit ja sama lookki. Paitsi ei ollut aitoja Crockseja :)

    Tilitin suljetulle osastolle lupaamani Best thing in 10-years. Ja postaan blogiin jossain vaiheessa, kun homma etenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että aika monikin saattaa samaistua. Oman pihan hevoset sitovat kyllä hyvin tiiviisti, mutta ainakin toistaiseksi olen saanut vuotuisen lomakiintiöni täytettyä, kiitos turvaverkkojen. Laidunkaudella sitä vielä pääseekin, mutta talviaikana onkin paljon vaikeampaa. Asenne auttaa.

      Uutiset ihania, jännityksellä jään odottamaan totetutusta. Hyvä siitä tulee.

      Poista
  2. Postaukseen sopivasti laitoin (kopsasin) Ei menny niin kuin Strömsössä- ryhmästä yhden hevosjutun sinulle sähköpostiin. Minäkin voisin olla just tuommoinen kasakkaratsastaja.

    Viikonloppuja koko torpan väelle ja muillekin.

    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Pääsi nauru, oli oikeasti hauska. Kiitos siitä. Ja mukavaa viikonloppua sinunkin rauhaasi.

      Poista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com