torstai 19. lokakuuta 2017

Syyslomaviikon räpsyjä


Otto Työhevonen pääsi hommiin. Ja kun hommissa tulee hiki, saattaa saada pastillin huuleen. Joskus se pastilli on 'uskovaisten pastillin' -nimellä kulkeva valkoinen jauhoinen piparminttupastilli tai vanha kunnon Polo mint -nami, se perinteinen englantilainen rinkulamalli.

Joskus käy ei niin hyvä tuuri ja tarjolla on elektrolyyttinamuja joiden parasta ennen -päiväys oli jo.

Kuvasta näkee mitä mieltä Otto on päivän palkasta, ei oikein kelpaisi. Polo mintsit on kuitenkin loppu eikä uskovaisten pastillejakaan löydy enää.

Ponimies nimittäin pääsi taas puoleksi tunniksi irti talliin (meidän moka) ja söi kaiken minkä sai irti, myös leivät ja pastillit. Ja Marstallin Force -patukkaämpärin pohjat. Yhden yön valvoin ja väijyin ähkyn pelossa, ei sitä onneksi tullut nytkään.


Missäs Elmo luuraa?
No Elmo kasvaa ja vahvistuu. Historiaa on se nälkämaan lapsi joka koikkelhti orpona keinoemon kodin pöydän alla ja pelkäsi vähän kaikkea. Nyt meillä on itsevarma kollipoika jota aivan pian odottaa eläinlääkärin järjestämät kastraatiokutsunnat.

On tämä kyllä semmoinen mieliharmi ja sydänkäpynen, että sopii tähän porukkaan oikein hyvin. Ihan taitaa olla elementissään meillä.
Kiva kun viihtyy, mekin viihdytään Elmon seurassa.


Kuvasta ei saa mitään tolkkua, siinä on kuitenkin siipirikko korppi.
Tänään pihalla laahusti siipi maassa iso musta lintu, aito korppi. Pahan eeltähän se kuoleman lintu on, tuommoista siipirikkoa ei kukaan osaa ottaa vakavasti.  Nokki mummolan kuistilla sipulipussia ja otti leipää melkein kädestä. 

Koska meillä oli juuri tekeillä lähtö Kuopijoon, jäi korpin vahtiminen Nassen harteille ja niinhän se tolvana karkuutti poloisen. Yritämme sen huomenna löytää (ei pysty lentämään) ja sijoitamme kanalaan toipumaan. Eläinlääkäri on tulossa lähiaikoina joten katsoo samalla linnun jos se täällä silloin vielä on.

Kuopijosta hommasimme Perikunnan vanhimmalle astetta isomman (leveämmän) sängyn ja Ottokin sai uuden sadetakin. Minä yritin väijyä itselleni lämmintä talvitakkia, semmoista ihmisvaatetta jossa kehtaa jopa askeltaa työpaikan ovista sisään. En löytänyt. Miksei ihmisille ole samanlaisia laatukamoja kohtuuhintaan niinkuin hevosille? Minä olisin ikionnellinen omasta Horseware Rhino -talvipalttoosta. 

Noh, onneksi löytyi hirmualella turkoosi Kastehelmi -tuikkukuppi. Täydentää tuon värisuoran hienosti.

Pakkasia odotellessa, voi hyvin!



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Talo tekee tavallaan

Työhevonen on hevostyyppi, joka soveltuu erilaisiin työtehtäviin, kuten kuormien vetämiseen ja peltotöihin. Työhevosella on oltava voimaa, ja sen täytyy kestää fyysistä rasitusta myös vaihtelevissa sääoloissa. Lisäksi sillä on oltava rauhallinen ja oppivainen luonne.


Kuva netistä

Piti ihan wikipediasta tarkistaa mitä tarkoittaa työhevonen. Sitten kurkistin Torpan hevosten kuulumisia. Siellä näkyi kaksi pyöreää hevonpersausta, toinen vähän mutaisempi ja toinen vähän siivompi. Molemmilla oli turpa tukevasti heinäkasassa eikä kumpainenkaan lotkauttanut korvaansa (ei edes sitä mutaista) vaikka aivan taatusti näkivät ja kuulivat minut ja työn äänet. Työ ei ole näitä hevosia varten. Vaikka niistä keltaisempi osoitti varsana ajo-opetuksessa luontaisia taipumuksia vetohommiin.

Huokaisin ja jatkoin urakkaani. Ennen taloissa oli hevonen joka veti puut hakkuutyömaalta pihaan. Meillä onkin semmoinen talo jossa hevoset viettää pyhäpäivää ja akka vetää puut pihaan.



Muutama risu vain. Pururadalle?

Männäviikolla aina sateiden tauotessa naapurin isäntä pöräytti traktorilla pihaan ja vetäisi homeliten käyntiin. Olimme yksissä tuumin ja hyvässä hengessä valikoineet entiseltä tienpohjalta koivuja jotka kasvoivat väärin, vinoon, liian tiiviisti tai olivat pystyyn kuolleita. Visiona on saada vanha koivukuja esiin koko tilan pituudelta niin, että myös vanha kylänraitti nousee taas näkyviin. Kulttuurimaisemanhoitoa nääs.

Osa vanhasta tiestä on meillä alapihatienä, seuraavassa kuvassa näkyy oikeassa yläkulmassa pari koivua joiden välissä vanha tie menee. Siellä on tuleva työmaa, tämänpäiväinen jää kuvanottajan selän taakse, semmoiset vajaat sata metriä ehkä?

Naapuri sai kaadettua kaikki merkatut koivut meidän tontin puolelta, omansa jätti vielä pystyyn, vissiin kevättä odottelemaan.

Jotenkin se homma jäi sitten kesken (ainakin moottorisaha teki tenän) ja meillä ei autohalliin päässyt kun koivunrunko rojotti tiellä. Toki palasiksi pätkittynä mutta silti tientukkeena.

Naapuri oli karsinut rungot ja komea risukasan alku oli valmiina. Siitä oli hyvä jatkaa. Ilman hevosta.
Työmaan nimi oli siis rungot, rangat ja risut. Edesmenneen nettijulkkiksen Risumiehen muistoksi suunnittelimme vievämme "vain muutaman risun" kylän pururadan viereen, mutta pihaan nekin lopulta jäivät. Pitää kai joku haketin vuokrata jotta ne saa järkevämpään olomuotoon?

Entäpä rangat?

Ranka tai pari

Nuukana miehenä Iso-J karsi oksat rangoiksi ja ne meinaa pätkiä polttoa varten. Kyllähän tuommoisilla kepeillä saunan pataa lämmittää useammankin kerran. Meillä ei ole turhan tarkka uuni klapin määrämitoista. Alamittainen ja ohuempi palaa ihan samalla tavalla kuin muotovalioklapi.

Ja sitten päästään pölleihin. Ei polleihin. Pollethan viettivät pyhälepoa. Niinpä minä viskoin, kannoin, vieritin ja kärräsin joka ikisen pöllin halkomispaikalle. Isoimmat olivat niin hirvittävän paksuja ja painavia, ettei syliin mahtunut eikä selkä kestänyt nostoyrityksiä. Niinpä vieritin.

Kun täysmittaisia koivuja ja haapoja kaadetaan ja karsitaan ja pätkitään, tulee aivan hillitön määrä 30-50 senttisiä pöllejä. Osa oli kaadettu ojaan, enin osa vanhan tiepohjan poikki tai sen suuntaisesti. Onneksi oli tasainen maa ilman mainittavaa aluskasvillisuutta (pajukko on siivottu säännöllisesti). Mutta vaikeusastetta lisäsivät pajukosta jääneet runkojen tyngät ja kannot, niihin kompastuin useamman kerran. Ja joka kerta vtutti enemmän. Pimeäkin jo tuli ja minä kärräsin.

Pölli, pöllimpi, pöllin -eikun mikä? Pöllöin?

Ja koska kaupunkilainen on asialla, tässä talossa pöllit pilkottiin heti työmaalla neljäsosiin. Tietäjät toki tietää, että pelkkä halkaisu riittäisi tässä vaiheessa vuotta. Sitten ne pinotaan talveksi parille kuormalavalle ja jätetään kevättuulten kuivattaviksi. Iso-J halkoi ja minä kärräsin.

Ihmeen hyvin koivupölli halkesi, kaunista valkeaa puuta sisältä. Joku toinen olisi jättänyt pöllit pidemmiksi, semmoiseen metrin mittaan. Mutta niitä olisi pahuksen hankala sekä kantaa pois työmaalta (ei työhevosta), että halkoa (välineenä kirves). Joten tässä talossa tehdään nyt näin.

Kaikkein raskaimmat ja isoimmat megapöllit pitää halkoa moottorisahalla, ei niitä saa ihmisvoimin kirveellä halki kehnokaan.

Tämän päivän uurastus lopetettiin siinä vaiheessa kun kaikki pöllit oli toimitettu pihhaan ja pimeäkin tuli. Huomiselle jää vielä loppujen pöllien halkominen, rankojen pinoaminen ja viimeisten risujen kasaaminen samaan kekoon. Ja sitten tietysti tehdään pinot.

Pinon teko on vielä oma taiteenlajinsa, pitää katsoa pari youtubevideota aiheesta koska isävainaan opit ovat unohtuneet. Enkä tainnut ihan ottavimmillani olla silloin teininä kun isän kanssa rehkitiin puusavottaa mökillä. Ne isän tekemät pinot nimittäin oli suoria ja hienoja, ympäristötaidetta parhaimmillaan.

Klapina kuivaa paremmin

Kunnon savotta päättyy talliin. Yleensä työhevonen talutetaan ansaitulle levolle, annetaan palauttavat eväät ja kourallinen lisäkauroja, ehkä porkkana tai leivänkannikka ahkeralle palkaksi.

Meillä talutettiin kaksi pyhäpäivänä hyvin levännyttä hevosta isoihin yksiöihinsä, pehmeille patjoille heinäkasan ääreen. Sitten eteen kannettiin pyhäeväänä maistuvat mashpuurot ja erikoismyslit, leipiä, omenoita ja porkkanoita unohtamatta. Itsellä jalat tärisivät, selkää jomotti ja käsiä pakotti, hevonen kihnutti mutaisia korviaan takkiini ilmeisen harmistuneena kun en tarpeeksi rivakasti harjannut puhtaaksi.

Joo, on se helppoa olla tällä torpalla hevosena.

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Kun tarkemmin miettii, ei tällä tilalla kyllä muutenkaan eläimiä työllä rasiteta.

Kissoille ropisee tähtimisseä kuppiin säännöllisesti eikä tarvitse riihessä hiiriä evääkseen kytistää.
Kanat saavat päivittäiset herkkunsa nokan eteen kannettuna ja munat, ne meillä kannetaan kotiin kaupasta. Onneksi tännekin saatiin Free range -munataksin palvelut.
Koirat saavat hölkkäillä pihalla vailla velvollisuuksia, Leif on ollut eläkkeellä hampaiden puhkeamisesta asti, Peetu pääsi silmätarkastuksen jälkeen eläkkeelle ja Nasse nyt on oma lukunsa.

Oh dear, elämä on valintoja. Seuraavassa elämässä toivoisin syntyväni Torpalle hevoseksi.

Onneksi ensi viikko on syyslomaviikko, ehtii tekemään pitkää päivää jos säät suinkin sallivat. Ja sadepäivien varalle on peukalohangallinen paperitöitä.

Mukavaa viikkoa, missä lienetkin!

Tuliko sulle mamma lyhyin tikku? Taas?






perjantai 13. lokakuuta 2017

Nimimerkki "Ihmettelevä"

Oppikirjaa kerrakseen

Ponimiehen alter ego

Miksi, oi miksi?!

Nonnih. Taas yksi lokakuinen viikko alkaa olla paremmalla puolellaan. Ei sillä, että malttamattomana odottaisin seuraavana vaanivaa kuukautta, vaan sillä, että päivä päivältä mennään kohti seuraavaa kevättä.

Tämäkään viikko ei tylsä ollut, Torpalla oltiin naisvahvuudessa kun Iso-J kurvaili jänkillä ja tunthureilla. Eilen saatiin kotiin pussillinen porhonlihhaa ja ukko ite.

Viikkoon mahtui kaikenlaista, listaan tähän jotain ihmetyksen aiheita.
Nykyiset oppikirjat. Paksu kuin entisajan puhelinluettelo, englanniksi. Fysiikkaa. Need to say more? Ihmettelen vaan mistä Perikunnan Nuorin ammentaa kaiken motivaationsa, ei ainakaan minun geeneistäni.

Ponimies onkin Bullmies. Entiset aitapaimenen akut osoittivat ns. elinkaarensa loppusuoran lähestymistä ja aina valpas Ponimies ryykelsi aidoista läpi limboamalla itsensä lankkujen ali. Vähän katkesi lankkuakin mutta sähkönauhasta ei ollut edes hidasteeksi. Ihmettelin aikani akkuhyllyllä ja ihan etiketin perusteella ostin tuommoisen kuvassa näkyvän.

Aitojen korjaushommassa tarvittiin luonnollisesti uskollista Ryobia ja ruuveja. Meidän ruuvikaappi onkin omaa luokkaansa. Kuvassa kaksi VIIDESTÄ hyllystä. Miksi ihmeessä maailmassa tarvitaan niin hemmetin montaa erilaista ruuvinpäätä? Pitäisi olla aina se torxi ja aina samankokoinen pää. Ruuvin pituus saa vaihdella. Se olisi pahuksen kätevää. Mutta ei ilmeisesti käy koska nämä ovat miesten juttuja. My ass.

Ihmettelin myös, miksi en ole aiemmin tajunnut Chalk paint -maalien kätevyyttä. Hommasin pari viikkoa sitten kokeeksi pikkupurkin maalia ja torstaina vihdoin otin vuosien saatossa nuhjaantuneen Posiolta hommatun Pentikin jakkaran käsittelyyn. Alemmassa kuvassa ensimmäinen maalikerros.

Jo vain kirkastui. Viimeiset vuodet tuo jakkaraparka on ollut Iso-J:n työhuoneen nurkassa ylimääräisenä apupöytänä, ei sitä ole voinut tuvassa katsella kun on ollut niin ruma.

Nyt olen houkuteltu hakemaan jakkaran takaisin, liian sievä se on tylsien mappien alustaksi.

Bongasin tuvasta oitis kolme muuta kohdetta, onneksi värikartassa on hienoja sävyjä.


Ja suurin ihmetyksen aihe taas kerran on Perikunnan huolestuttavan nopea ikääntyminen.
Perikunnan Vanhempi pänttää jo autokoulun teoriaopintoja ja minun oli pakko päästää tenava rakkaan Hopianuoleni kuskinpenkille ja antaa avaimet. Hän hyrskäytti moottorin käyntiin ja kokeili vaihdelaatikon toimintaa ja tutustui auton hallintalaitteisiin.

Auto liikkui kolme metriä ja pihaan jäi hienot hyppyjäljet, Nasse ei jäänyt auton alle ja mummokin pelastui. Sain ainakin sata uutta harmaata hiusta. Eikös grannyhair ole vielä ihan ok ja muodikas?

Samaan tuskaan tilasin ja maksoin eilen Peetulle ja ko. tenavalle menoliput Hipsaaniaan. Helmikuussa lähtevät. Iso-J lähtee saattajaksi. Milloin ja kenen luvalla lapset kasvavat niin nopeasti? Vastahan lappasin rennietä kitaani ja manasin vellovaa vatsaani.

Peetusta sen verran, että silmätarkissa löytyi nyt viisivuotiaana kaihi. Se tiesi välitöntä eläköitymistä ja missäs eläkeläiset muualla kuin Espanjassa? Lentohäkki saapuu tänään, sopii nyt harjoitella siinä kököttämistä.

Mitähän sitä viikonloppuna ihmetellään? Ainakin tätä valkomarjapihlajaa joka lykkäsi kokoonsa nähden aivan naurettavan runsaan sadon.

Mukavaa viikonloppua ja pitäviä kumppareita, missä lienetkin!



keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ottopoika ahkerana


Osana Otto-ponin viikko-ohjelmaa on ollut juoksutus, sekä irtona, että liinassa. Välillä maahan asetellaan puomeja joita poni askeltaa eri askellajeissa. Lisäksi tempoa vaihdellaan askellajin sisällä eli ihan kunnon treenistähän tässäkin on kyse, ei pelkästään ponin pyörittelystä narun jatkona.

Otto, kun on vielä varsin kokematon esteillä, hyötyy ehdottomasti säännöllisistä puomijumpatteluista. Oppii asettelemaan kinttunsa ja tekemään itse ongelmanratkaisuja. Tuossa kun ei ole ratsastajaa kyydissä avittamassa hevosta ponnistamaan oikeassa paikassa ja neuvomassa miten ne etujalat kannattaa järjestellä ettei koko homma mene sekaisin ja poni katolleen.

Lisäksi puomijumppa pistää takaosankin töihin, tavoitteena ei vähempää kuin kulmakunnan toiseksi julmimmat pakarat. Ponimiehellä on mahtavimmat.





Nyt nuo syyskuiset aurinkoiset ja kauniit syyspäivät (niitä oli ehkä kokonaista kolme peräkkäin) ovat pelkkä muisto ja ulkona sataa ja tuulee, välillä yhtä aikaa, välillä vaihtelevasti. Jumppailu jatkuu silti, säällä kuin säällä. 

Jos talvet edes ovat entisenlaiset, hankijumppaa on luvassa sitten kun muuta ei oikein pysty tekemään.

Sitä odotellessa, leppoisaa lokakuuta, missä lienetkin!

Elmo pesulla


PeeÄäs: valtaosan tästä päivästä pihisti hevosaitaus, sitä piti korjata koska Ponimies oli taas poistunut vihreämmälle puolelle. Ja poistui koska sähkö ei kierrä. Siispä piti fiksaaman uusi paimen hommiin. Vähän joutui miettimään ja muutaman puhelunkin soittamaan ennenkuin liiat johdot oli poistettu pelistä ja uusi akku oli kytketty järjestelmään. Nyt tulee tälliä taas ja Ponimies pysyy siellä missä sallittua on.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kanalia armas

Kanalian suurremontti on ollut valmis jo aikaa sitten. Jotain kuviakin olen laitellut homman eri vaiheista mutta nyt täräytän vielä viimeiset.

Tokihan sinne pitää vielä asentaa lämpöpatterit ja uudet valaisimetkin odottelevat asennusaikaa. Mutta noin periaatteessa valmista on ja kanaset ovat asuneet koppihoidossa kohta kuukauden päivät.

Tässä siis vielä kerran muutama kuva, kyllä kelpaa neitien ryhtyä munaamaan.


Tämä on katsaus Hirnakan Torpan kanalian historiaan. Löytyi joskus jostain nurkan rojukasasta. Tokihan taulu asukkaista piti putsata ja ripustaa arvoisalleen paikalle eteiseen.

Kunnossapitovälineinä vallan käteviksi ovat osoittautuneet lasten puutarhavälineet. Niillä on näppärä haravoida ja harjailla. Tallista haen aina tarvittaessa kunnollisen talikon (Aubiose) kuivikkeiden seulomiseen.

Mukavahan tuolla nyt on puuhastella kun kilut ja kalut on järkässä.





Tupa- ja siisteystarkastaja Inspektori Nasse hoitaa hommansa antaumuksella ja säntillisesti. Huomatkaa, että tarkastajaa on kerran kielletty astumasta tassullakaan kanalaan sisään. No, tassut ovat justiinsa kynnyksellä, ei milliäkään yli.



Tähän loppuun vielä viimeinen tuhonäyttämö. Kanala tuli kuntoon (toistaiseksi) mutta pahuksen viitapihlaja-angervo kohtasi pistolapion armottomuuden. Tunnin pieksäjäisten jälkeen taustalla näkyvä alue oli perattu puhtaaksi isommista juurenpätkistä ja mahtijuurakosta. Ryökäleen jämät vietiin piharakennuksen taakse rehutornin kylkeen, kasvakoon siinä ja vallatkoon tilaa nokkosilta jos kykenee. 

Kanalia on valmis talveen, keväällistä munarännien avautumista odotellessa haetaan nöyränä kaupasta mahdollisimman kanaystävällisiä munia ja jalostetaan kärsivällisyyttä. Hyvää kannattaa odottaa, vai miten se nyt meni?




sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Erämartat metsässä

Sunnuntaita.
Lokakuu on täällä meillä jatkanut ihan sitä samaa tuttua sateista linjaa mitä on saatu viime keväästä lähtien.

Sattui kuitenkin männäviikolla tuulet puhaltamaan niin mukavasti, että torstaille näytti vain pilvistä päivää, ilman pisarasymboleita sääkartalla.

Niinpä minä ja Satu -ystäväni lähdimme eräjormailemaan.
Tähän väliin semmoinen tieto, että puhelinluettelossani on tällä hetkellä kahdeksan Satu -nimistä henkilöä. Satumainen juttu, kaikki vielä kivoja ja hyviä tyyppejä.

Tämä Satu on kuntosalilta tutuksi tullut tyyppi, yleensä hikoilemme Keiserkammiossa vierekkäisillä kiitureilla. Sitten käydään ahkeruuskahveilla jossain kaupungin lukuisista ihanista kahviloista ja terapiapuheluitakin otetaan.

Nyt myö martat (erään Satu -nimisen jumppaohjaajan meille antama nimi, yhtään ei arvata mistä moinen nimi meille on suotu) ryykellettiin mehtään.

Tässä lähistöllä on useampikin kiva retkeilykohde. Aina ei tarvitse mennä Kolille tai Koitereelle, Lapista puhumattakaan. Lähelläkin on hienoja päiväretkikohteita, tällä kertaa lähdettiin Kalliojärven kierrokselle.



Lähtöpaikalle pääsyyn tarvittiin tovi kiivasta googlemapsista tonkimista, karttojen suurennoksia ja navigointia. Yhden pienen ohiajon jälkeen hoksattiin oikea tienristeys ja kohta oltiinkin jo perillä. Luokattoman huonosti on kyllä opasteet tälle reitille, ainakin isommalta tieltä soisin löytäväni viitan retkeilykohteeseen, onhan niitä kuitenkin jossain kylttivarastossa ylimääräisiä.

Jo reitin alku antaa osviittaa siitä mitä on luvassa, jyrkkä alamäki jossa saa asetella tossunsa tarkasti, etenkin kun alla on juuria, märkää maata ja liukkaita lehtiä. Pitkospuita pitkin oli jo helppo tepastella syvemmälle metsään.

Mitäpä metsä näytti?
Kaatuneita runkoja, ruskapuita, sammalta, lintuja, kiviä, kalliota.
Ilma oli kostea ja helppo hengittää. Melko nopeasti tossun alle palasi tuttu polun tuntu, pelkäsin nimittäin sen jo menettäneeni iäksi taannoisen halvaushelvetin takia.

Kiivettiin ja laskeuduttiin, puuskutettiin ja pysähdyttiin välillä hörppäämään vettä ja tietysti näpsimään kuvia. Ainoat äänet olivat luonnon tekeleitä. Palokärki (tai joku tikka, minä en niitä erota) nakutti vimmatusti ja joku ruskea isompi lintu (koppelo kenties) lehahti jalkojen juuresta lentoon.

Sitten alkoi se järvikin näkyä.



Kalliojärvi näyttää kartalla melkoisen kapealta viillolta, sitä se onkin. Tuossa kuvassa näkyy vastaranta jolle myöhemmin saavuttiin. Ensin piti käydä järven päässä ja sinne päästäkseen seikkailtiin taas pitkospuilla suolla, kiivettiin ja laskeuduttiin. Aivan huikean hienoa puhdasta suomalaista luontoa!

On se ollut melkoinen ryminä ja ryske kun tuokin kallio on haljennut ja maa auennut järven kokoiseksi railoksi.

Aika pitkään seistiin paikoillaan, hengiteltiin puhdasta ilmaa ja oltiin vaan ihan hiljaa. Muistin taas vanhan sanonnan, ettei suomalainen muita temppeleitä tarvitse kun meillä on luonto.

Polku mutkitteli järven reunaa ja reitti oli hyvin merkitty sinisillä täplillä puiden runkoihin. Ei niitä nyt aivan jokaisessa puussa ollut, piti aina pysähtyä tähystämään seuraavan täplän löytääkseen. Polulta nimittäin erkani muitakin reittejä ja välillä oli kiertoteitä joko rannan kautta tai muuten vain oli vaihtoehtoinen kulkuväylä laitettu.



Tapani mukaan minä konttasin osan matkasta polvillani kun piti pysähtyä ihastelemaan puolukoita ja zuumailla kuvakulmia. Minulla nimittäin oli järkkärikin mukana ja silläkin räiskin menemään jokusen kuvasarjan.

Puolukat olivat hyviä ja olin näkevinäni karpaloitakin yhdellä suotaipaleella. Harkitsin hetken loikinko mikkihiirenä mättähältä mättähälle, mutta totesin maaston olevan niin pahuksen märkää, että jätin homman ja karpalot sikseen. Siellä niitä kuitenkin olisi...

Kalliossa oli rakoja ja koloja, kaikenlaisia kummallisia juttuja. Jos olisi ollut fikkari mukana, oltaisiin varmaan tutkittu noita röllinpesiä tarkemminkin.

Mitenköhän monta kertaa reitillä tulikaan huokaistua jotain luonnon upeudesta, puhtaudesta ja rauhasta? Ja näin lähellä.

Tultiin siihen tulokseen, että näitä lähes jokaisella paikkakunnalla olevia luontopolkuja ylläpitävät oikeat eräjormat pitäisi kyllä palkita jollain kunniakansalaisen arvonimellä. Vallan hienoa on, että vapaaehtoiset reittejä kunnostavat meidän vähemmän aktiivisten iloksi.

Ja kunnostamisessa on joku roti. Luonnon annetaan olla semmoisenaan, vain polkua ylläpidetään. Ja nuotiopaikkoja. Muuten saa olla luonto pääosassa. Jonka roolin se kyllä hoitaa suvereenisti.


Järven toisessa päässä näyttää tältä:


Vasemmalta tultiin, oikealle mentiin. Tässä kohtaa oli ihan istumispenkit ja huilailupaikka.
Vaikka reitti on luokiteltu vaativaksi, meitä ei vielä tässäkään vaiheessa mainittavammin puhalluttanut. Ei se meidän raudanlujasta kunnosta suinkaan johtunut, käppäiltiin ihan rauhallista tahtia ja pysähdyttiin usein ihastelemaan.

Sää oli mainio. Ei satanut eikä tuullut ja kohtalaisen nopsaan myös älyttiin, ettei kannata ottaa ihan pienistä rangoista tukea, sillä nimittäin välttyi vesiroiskeiltakin.




Sitkeä kiipeäminen toi meidät alkukuvissa näkyville kalliojyrkänteille. Kuin tilauksesta taivaaseen repesi reikiä ja vanha kunnon kirkas keltainen näytti leveimmän hymynsä. Satu hihkaisi spontaanisti kalliolta: Aurinko! Ota minut rajusti! 

Kiipeiltiin kalliolla ja nautittiin auringonsäteistä. Heti tuli uutta virtaa.
Osa reitistä meni aika läheltä jyrkännettä, siihen oli viritetty muovitettu vaijeri turvaksi. Hyvä niin, pudotusta oli kuitenkin jonniin verran.

Nähtiin me siellä oikea duunarikin töissään, palokärki (tai tikka) hakkasi maanisella raivolla männyn runkoa eikä antanut meidän häiritä urakkaansa. Toivottavasti löysi etsimänsä, me jatkoimme matkaa laavulle.




Laavu ja nuotiopaikka löytyi, se oli siellä missä opasteet sen kertoivat olevankin. Ei jääty sen kummemmin tulia virittelemään, mäeltä nimittäin kuului kimakka lapsen ääni ja kohta vastaan puuskutti hihnassa rempova rottweiler kiskoen perässä isäntäänsä. Taaempana tepasteli lapsi ja varsin happaman näköinen nuori äiti-ihminen. Heillä oli makkarapaketti mukana eikä meitä kiinnostanut varsin kireältä vaikuttaneen perheen seura niin hienon maastolenkin jälkeen. Siispä jatkoimme matkaa parkkipaikan suuntaan.

Matkalla nähtiin kuinka pitkät naavaparrat heiluivat hiljalleen syystuulessa. Oli niin mahdottoman kaunista ja puhdasta, se oikein tuntui keuhkoissa se puhtaus ja happirikas ilma.

Parkkipaikalle saavuttiin alkupätkän reittiä pitkin ja varsin tyytyväisinä otettiin vielä metsämarttaselfiet, eihän se kotiväki muuten usko. Pics or did not happen.



Meillä meni reilun 3 km:n reittiin aikaa kaikkine pysähdyksineen parisen tuntia.

Päätimme, ettei tämä nyt suinkaan jää ainoaksi reitiksi jonka metsämartat tarpovat yhdessä. Oli niin kivaa ja rentouttavaa ettei todellakaan ollut turha reissu. Lisää kohteita voi syynätä netistä ja mm. http://www.visitkarelia.fi/fi/Matkailu -sivusto antaa kaikkea mahdollista tietoa näistä laulumaitten aarteista.

Illalla ei tarvinnut nukku-Mattia vongata, uni tuli pyytämättä ja nopeasti. Seuraavana päivänä pakotti vähän pohkeissa mutta hyvällä tavalla.

Vahva suositus!